Toivo alkaa toivottomuudesta

12 huhti Toivo alkaa toivottomuudesta

Elettiin kauniin helteistä heinäkuun viikonloppua ja tangomarkkinoiden aikaa vuonna 2003, kun isäni sai yllättäen massiivisen aivoinfarktin. Vielä edellisenä päivänä taitava ja puuhakas mies oli nikkaroinut pihan saunamökkiä ja yhtäkkiä hän makasi tiedottomana sairaalassa.  Henkiin jäämisestä saatikka kuntoutumisesta ei annettu juuri toivoa.  Kuin ihmeen kaupalla isä kuitenkin selvisi elämän puolelle ja pääasiassa äidin sinnikkään kuntouttamisen ja hoitovaatimusten seurauksena myös osa toimintakyvystä palautui.  Oikean puolen halvausoireet ja vaikea afasia (puheen puuttuminen kokonaan) jäivät uuteen arkeen pysyvästi ja äidistäni tuli isäni omaishoitaja.   Me muut läheiset yritimme kukin omalla tavallamme auttaa joko käytännön toimissa tai tukemalla äidin jaksamista.

Tasan kymmenen vuotta myöhemmin elämä muuttui jälleen sekunneissa.  Tälläkin kertaa oli kesäinen heinäkuun päivä, kun täysin terveen, työikäisen mieheni kaulavaltimon seinämä repesi.  Syytä tapahtuneelle ei koskaan löytynyt, mutta sen seurauksena syntyi massiivinen aivoinfarkti ja mm. vasemman puolen halvaus.  Olin jälleen tilanteessa, jossa rakas läheiseni taisteli hengestään.  Nytkin viikatemies sai kuitenkin lähteä tyhjin käsin, minkä jälkeen meille asettui asumaan uusi perheenjäsen: AVH.

Molempien tapahtumien yhteydessä huomasin, että läheiset jäivät sopeutumaan muuttuneeseen elämäntilanteeseen vailla ulkopuolista tukea.  Etenkin sairastuneen kotiuduttua olit arjen käytäntöjen sekä omien ajatustesi ja tunteittesi keskellä lopulta yksin, vaikka osa ystävistä ja sukulaisista olivatkin arvokkaita henkisiä tukipilareita.  Omalla kohdallani pari ensimmäistä vuotta mieheni sairastumisen jälkeen olivat lähinnä selviytymistä yksi päivä kerrallaan. Omassa mielessäni jotkut asiat ovat tallentuneet tuosta ajanjaksosta muistiini valokuvamaisina välähdyksinä, mielikuvina tai pieninä videonpätkinä, mutta on paljon sellaista, mitä en osaa palauttaa tietoiseen mieleeni.  Terveyden menettämisen jälkeen luopumiset seurasivat toinen toisiaan: työ ja toimeentulo, omaisuus, koti, harrastukset, sosiaaliset verkostot… Raskainta oli kuitenkin se, että menetimme perusturvallisuuden tunteen ja luottamuksen elämään ja kuvamme tulevaisuudesta toiveineen ja tavoitteineen pyyhkiytyi kokonaan pois.  Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Heräsimme uuteen aamuun silloinkin, kun emme olisi sitä halunneet.  Oli elämä elettävänä, oli jaksettava.  Väsymys ja toivottomuus olivat silti ajan mittaan vähällä murskata mielen.  Muistan silloin päättäneeni, että jos joskus löytäisin pimeydestä jollakin tavalla ulos, huolehtisin omalta osaltani siitä, että jonkun toisen polku valoon olisi edes vähän kevyempi.

Toivo, usko selviytymiseen ja eheytyminen alkoivat omalla kohdallani lopulta kahdesta oleellisesta asiasta.  Toinen niistä oli pysähtyminen, vaikkakin se tapahtui osittain pakon sanelemana.  Kun viimein pysähdyin, kuljinkin pitkän matkan eteenpäin.  Ymmärsin, että tärkeintä oli huolehtia omasta hyvinvoinnista ja aloin nähdä ympärilläni vähitellen uusia vaihtoehtoja.  Olin ollut niin keskittynyt puolisoni auttamiseen, selviytymiseen ja toimimiseen, että minulta oli jäänyt huomaamatta, miten omat voimavarani samalla ehtyivät.  Toinen vieläkin merkittävämpi asia ja toivon herättäjä oli hyväksyminen.  Se ei tarkoittanut periksi antamista tai luovuttamista.  Se ei myöskään tarkoittanut vain sinnikkäästi kaiken kestämistä.  Hyväksyminen oli minulle tunne lempeästä asettumisesta siihen todellisuuteen, jossa olin.  Se oli ohjasten hellittämistä ja turhan taistelun päättämistä.  Elämä oli tässä ja nyt juuri sellaisena kuin se oli.

Pysähtyminen, itsetutkiskelu ja elämän hyväksyminen avasivat portin, jonka takaa alkoi löytyä askelmerkkejä uudenlaista tulevaisuutta kohti yksi kerrallaan.  Muutos ei tapahtunut hetkessä vaan hitaana prosessina ja matkana kohti itselle tärkeitä asioita. Niiden myötä alkoi pala palalta rakentua uudenlainen elämä, jossa oli tilaa hengittää.  Olemme joutuneet luopumaan paljosta ja sairaus rajoittaa edelleen elämäämme joka päivä.  Siitä huolimatta on löytynyt uusia tapoja ja mahdollisuuksia elää hyvää ja merkityksellistä elämää.  En voi sanoa, että vastoinkäymiset olisivat tehneet minusta parempaa ihmistä enkä ole saanut immuniteettia vaikeuksia vastaan, mutta olen oppinut arvostamaan elämää ja ihmisyyttä uudella tavalla.  Elämä on arvokasta, hyvin haurasta ja alati muuttuvaa.  Siksi kaikkia sen osia kannattaa rakkaudella vaalia ja ottaa hetkistä kiinni.

Olen nykyään päässyt myös jo konkreettisesti lunastamaan lupauksen, jonka annoin itselleni vuosia sitten. Valmentajan, kouluttajan ja terapeutin roolissani saan kulkea ihmisten rinnalla ja olla matkaoppaana niiden asioiden äärelle, jotka itse kullekin tuovat käyttöön tarvittavia voimavaroja ja vievät omannäköisen elämän äärelle.  Puolisoni on löytänyt uutta sisältöä elämäänsä järjestötyöstä sekä vertaistukihenkilön ja kokemustoimijan tehtävistä.  Myös itse olen parhaillaan mukana Aivoliiton järjestämässä koulutuksessa, jossa pätevöidytään AVH-läheisten vertaistukihenkilöksi. Tunnen sydämen asiaksi sen, että voin tulevaisuudessa tarjota sairastuneen läheisille sellaista tukea, jota itse olisin aikoinaan kaivannut.  Vertaisena, ihmisenä ihmiselle.

Sain kimmokkeen tähän tekstiin koulutusjaksolla esiin tulleesta aiheesta: toivosta.  Yksi vertaistukihenkilön tärkeimmistä tehtävistä on toivon herättäminen ja sen vahvistaminen.  Toivo alkaa usein toivottomuuden vastaanottamisella.  Luottamus vertaissuhteessa ja kyky kannatella hankaliakin tunteita voi olla avain hyväksymiseen, toivon heräämiseen ja muutokseen.  Polku valoon on olemassa.

Runoilija Elina Salmisen sanoja lainaten:

”Ei ihminen elä yksin leivästä

ei elä paljosta työstä ei levosta

ei kodin lämmöstä

ei edes toisen ihmisen ihosta.

Toivosta ihminen elää

siitä hän hengittää,

että vielä näkyy valoa

että on jotain mitä kohti kulkea

ja huominen peittoaa sittenkin eilisen.

Sillä jos toivo sammuu

silmät eivät totu millään pimeään

korvat eivät kestä jatkuvaa hiljaisuutta

ja lujakin usko alkaa pian horjahdella.

Siksi tarvitaan toivoa

ja suurinta rakkautta

puhumaan se jälleen eloon.”

Valon ja toivon kipinöitä kevääseen <3 !

-Sari-