Jäljet meistä jää

10 loka Jäljet meistä jää

Eräänä päivänä mieleeni palautui kaukainen muisto lapsuudestani.  Kotini pihapiirin navettarakennuksen eteen oli valettu uusi porras betonista, kun isäni äkkiä nosti minut syliinsä ja painoi jalkani vielä pehmeään valuun.  Olin vasta ihan pikkuinen ja huusin kuin syötävä, mutta niin siihen porrastasanteen reunaan ikuistettiin jäljet jalkapohjistani. Vuosien mittaan noista jalanjäljistä tuli tärkeä muisto ja mittataulukko, jossa oli kiva käydä vertaamassa omaa kasvua aikuiseksi saakka.

Toinen jalanjälkiin liittyvä muistoni liittyy rippikouluikäisenä seurakunnan nuortenillassa kuulemaani kertomuksen, jossa kerrottiin merenrannalla Herran vierellä kulkevasta ihmisestä.  Katsoessaan taakseen mennyttä elämäänsä ihminen näki, että hiekkaan jääneitä jalanjälkiä oli välillä kahdet rinnakkain, mutta joskus vain yhdet.  Hän huomasi, että yhdet jalanjäljet olivat niissä kohdissa, joissa hänellä oli ollut elämässään kaikkein vaikeinta.  Ihminen sanoi Herralle: ”Lupasit kulkea rinnallani aina. Miksi sinä hylkäsit minut silloin, kun tarvitsin sinua kaikkein kipeimmin?”  Herra vastasi: ”Niissä kohdissa, joissa näet vain yhdet jalanjäljet, minä kannoin sinua.”

Elämän vertauskuvana käytetään usein matkaa tai polkua ja jalanjäljet kuvaavat elettyä elämää.  Kun joku seuraa esimerkiksi vanhempiensa tai jonkun mestarin esimerkkiä, sanotaan, että hän seuraa tämän jalanjälkiä.  Välillä jalanjäljillä kuvataan myös ihmisten välistä vuorovaikutusta.  Merkityksellisten ja rakkaiden ihmisten sanotaan jättävän jalanjäljen sydämiimme.  Kun saamme apua, koemme, että joku kulkee rinnallamme.  Suuttuessaan tai lähtiessään toiseen suuntaan, kuvataan ihmisen kääntyvän kannoillaan.  Kun joku loukkaa tai aliarvioi meitä, koemme tulevamme ylikävellyiksi.

Kaikkialle, missä kuljemme ja ketä tapaamme, jätämme jalanjälkiä itsestämme.  Olipa elämäntehtävämme tai paikkamme mikä hyvänsä, olemme aina suhteessa toisiin ja osa jotakin suurempaa.  Tämä on meille sekä suuri siunaus että kirous.  Näköalamme elämään, sen sävyihin ja muotoihin, rakentuu siitä kuinka olemme eläneet, työskennelleet ja millaisia kokemuksia meillä on ihmissuhteistamme.  Osa ihmisenä olemista on se, että joskus näissä myös epäonnistumme.  Saatamme loukkaantua toisen sanoista tai käyttäytymisestä tai itse pahoittaa toisen mielen.  Emme ole täydellisiä.  Lohduttavaa on se, että kukaan meistä ei ole.  Ratkaisevaa on kuitenkin se, miten pystymme hyväksymään tämän keskeneräisyyden itsessämme ja muissa, selviytymään konflikteista ja palauttamaan hyvän olemisen tilan.  

Menemmepä mihin tahansa, muutamme olemassa olevaa tilaa ilman, että sanomme sanaakaan.  Kehomme ja ilmeidemme lisäksi tuomme mukanamme sisäisen tilamme, uskomuksemme ja odotuksemme.  Mitä paremmin opimme tuntemaan itseämme, säätelemään kielteisiä ajatuksiamme ja tunteitamme sekä luomaan rauhallisen, oman hyvän tilan, sitä paremman yhteyden voimme toisiin luoda ja opimme ymmärtämään muita ihmisiä.  Luopumalla ennakko-oletuksista, oikeassa olemisen tarpeesta ja hyväksymällä toinen toisemme kaikessa epätäydellisyydessämme annamme mahdollisuuden rakentavalle vuorovaikutukselle.   Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi hyväksyä se, että joku tekee meitä kohtaan väärin, loukkaa rajojamme tai yrittää ohjailla meitä.  Meidän ei tarvitse pitää toisen tavasta toimia tai luopua toisen vuoksi itselle merkityksellisistä asioista, mutta kunnioittamalla sitä, että toisen käyttäytymisen taustalla on joku positiivinen tarkoitus avaa suhteeseen erilaisia näkökulmia. 

Jokainen aamu antaa meille uuden mahdollisuuden jättää jalanjälkiämme tämän maankamaran päälle ja kohtaamiemme ihmisten sydämiin.  Se on suuri etuoikeus.  Voimme katsoa taaksemme ja oppia. Voimme tehdä jatkossa parempia valintoja ja luoda omalla ainutlaatuisella tavallamme jälkiä, jotka jäävät elämään ja lämmittävät vielä senkin jälkeen, kun oma olemassaolomme täällä päättyy.

”Ihmiset eivät muista mitä sanoit. He eivät muista mitä teit. Mutta he muistavat ikuisesti, mitä sait heidät tuntemaan.”

-Maya Angelou-

♥:llä

-Sari-